Tämä on (mielestäni) oivaltavin panokseni ikinä tieteelliseen ja poliittiseen keskusteluun. Aloitan kuvaamalla tutkimustuloksia, joissa vertaillaan sosiaalipoliittisia panostuksia ja hyvinvointia Pohjoismaissa ja muissa OECD-maissa. Uskoakseni tarinassa kuvatut tutkimustulokset ovat sinänsä kiinnostavia ja tutustumisen arvoisia. Niiden rooli on kuitenkin toimia pohjana kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen eli keskusteluun yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen, politiikan ja arvostusten suhteista.

Päädyn siihen, että (1) yhteiskuntatutkimuksessa elämme uskomusten ja arvostusten hämärässä maailmassa, (2) emme tutkimuksessakaan pääse pakoon yhteiskunnallisia arvovalintoja eli tutkijat  ovat myös politiikkoja ja siksi tutkijoiden on syytä reflektoida yhteiskuntapoliittisia arvovalintojaan ja kertoa niistä, (3) politiikan ja myös tutkimuksen on syytä perustua näyttöjen lisäksi visioihin, joilla on vain epämääräinen suhde näyttöihin, (4) tutkimus on ensiarvoisen tärkeää saadaksemme valoa pimeyteen (5) poliitikkojen tulee olla ainakin melkein tutkijoita ja niinpä tutkijoiden ja poliitikkojen roolit ovat lähellä toisiaan, ja (6) kipeimmin tarvitsemme raja-aidat ylittävää keskustelua hyvinvoinnista eli siitä mihin pyrimme ja politiikasta eli keinoista pyrkimysten saavuttamiseksi.

Pohjoismaat ovat suhteellisesti supistaneet panostuksiaan sosiaalipolitiikkaan

Seuraavassa esittämäni tutkimustulokset perustuvat yhdessä Robert Hagforsin ja Merja Komun kanssa tekemiimme aikasarjavertailuihin. Raportti lähdeaineistoista ja tekemistämme analyyseistä löytyvät hakukoneella otsikolla ”The Virtuous Circle of the Welfare State Revisited. Working papers 54/2014. Helsinki: Kela Research Department”.

Älä takerru alla olevan tutkimustarinan yksityiskohtiin. Niissä on paljon ihmeteltävää ja muokattavaa.

Pohjoismaat ovat vuosina 1990 – 2005 muihin OECD-maihin verrattuna jääneet jälkeen panostuksissa sosiaalipolitiikkaan. Toisin sanoen muut ovat keskimäärin lisänneet enemmän tai vähentäneet vähemmän panostuksia kuin Pohjoismaat keskimäärin. Mittasimme sosiaalipoliittisia panostuksia laskemalla niihin (1) sosiaaliset tulonsiirrot, (2) sosiaaliset palvelut, (3) panostukset aktiiviseen työvoimapolitiikkaan ja (4) anteliasuuden.

Sosiaaliset tulonsiirrot, sosiaaliset palvelut ja aktiivisen työvoimapolitiikan mittasimme niihin suunnattujen julkisten panostusten osuudella maan bruttokansantuotteesta. Anteliaisuus on eläkkeiden sekä sairaus- ja työttömyyspäivärahojen tarjoama turva, jota mittasimme korvaavuudella eli sillä, mikä on eläkkeiden ja sairaus- ja työttömyyspäivärahojen suhde ansiotuloihin ja kattavuudella eli sillä, kuinka suuri osa väestöstä on turvan piirissä. Käsite kuvaa, millaisen toimeentuloturvan järjestelmä tarjoaa työmarkkinoiden ulkopuolella.

Pohjoismaat ovat suhteellisesti parantaneet hyvinvointia

Pohjoismaat ovat muihin OECD-maihin verrattuna suhteellisesti parantaneet vuosina 1990 – 2005 tuloksiaan (1) hyvinvoinnin mittareissa, (2) sosiaalisen pääoman mittareissa ja (3) huono-osaisuuden vähyydessä.

Hyvinvointia mittasimme odotettavissa olevan eliniän pituudella, tyytyväisyydellä elämään, koulutukseen osallistumisen tasolla ja bruttokansantuotteella henkeä kohti. Sosiaalisen pääoman mittarit olivat luottamus toisiin ihmisiin, luottamus yhteiskunnan instituutioihin sekä passiivinen ja aktiivinen osallistuminen kansalaisjärjestöihin. Huono-osaisuus koostuu neljästä osatekijästä: niiden osuus, jotka eivät saavuta 60 vuoden ikää, niiden osuus työikäisistä, joilla ei ole toimivaa lukutaitoa, pitkäaikaistyöttömien osuus työvoimasta ja sen väestön osuus, jonka tulot ovat alle 50 prosenttia mediaanituloista.

Mittareitamme ja niiden painotuksia voi tietenkin kritisoida, mutta olettakaamme, että ne puutteistaan huolimatta karkeasti kuvaavat sitä, mitä niiden on tarkoitus kuvata.

Tulos on yllättävä. Vuosina 1990 – 2005 Pohjoismaat vähensivät panostuksiaan hyvinvointiin suhteessa muihin OECD-maihin ja lisäsivät väestönsä hyvinvointia suhteessa muihin OECD-maihin. 

Kaksi vaihtoehtoista hypoteesia

Esitän yllättävälle tulokselle kaksi selitystä.

Toinen on viivehypoteesi. Pohjoismaiden runsaat sosiaalipoliittiset panostukset ovat tuottaneet niin vahvan hyvinvointiyhteiskunnan, että se edelleen tuottaa muita yhteiskuntia paremmin hyvinvointia, mutta panostusten heikkeneminen tulee aikanaan heikentämään Pohjoismaiden hyvinvoinnin suhteellista asemaa. On siis vain ajan kysymys, milloin sosiaalipoliittisten toimenpiteiden suhteellinen heikentäminen heikentää myös suhteellista hyvinvointia.

Toinen on ylikypsymishypoteesi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on täyttänyt tehtävänsä ja tullut rajoilleen. Liian pitkälle viety kansalaisten hoivaaminen on jo alkanut tuottaa siinä määrin kansalaisten valvontaa ja omaehtoisuuden heikkenemistä, että ne nakertavat hyvinvoinnin edellytyksiä. Niinpä on johdonmukaista, että sosiaalipoliittisten panostusten suhteellinen heikentäminen on tuottanut suhteellisen hyvinvoinnin paranemista.

Varmaan molemmissa hypoteeseissa on osittain perää, mutta olennaista on, kummassa on painopiste. Johtopäätökset ovat päinvastaisia. Viivehypoteesi kehottaa jatkamaan ja lisäämään vahvaa sosiaalipoliittista panostusta. Kypsymishypoteesi kehottaa jatkamaan pidättyvää ja mieluummin supistavaa suhtautumista sosiaalipoliittisiin panostuksiin.

Kummankin hypoteesin tueksi voidaan esittää tutkimustuloksia. Toisen hypoteesin kannattajien päitä kääntävää riittävän vakuuttavaa näyttöä kummankaan tueksi tuskin on helposti saatavissa. Näyttöä helpottaisi, jos olisi maita, joissa sosiaalipoliittiset panostukset olisi viety selvästi pidemmälle kuin Pohjoismaissa. Nähtäisiin, miten sitten käy. Mutta sellaisia maita ei ole.

Selityksenä ihmiskuva

Arvelen, että selityksen valinta heijastaa ihmiskuvaa. Viiveselitys vetoaa niihin, joilla on vahva usko yhteisöllisyyteen. Ylikypsymishypoteesi vetoaa niihin, joilla on vahva usko yksilön omaehtoiseen pärjäämiseen.

Kuulun yhteisöllisyyden korostajiin. Minulle ovat tärkeitä tasa-arvo, huono-osaisten mahdollisuudet, yhteiskunnallisen eriytymisen ehkäiseminen ja arvelen voimistuvan sosiaalipolitiikan edistävän niitä ja samalla kaikkien hyvinvointia.

Toisaalta ymmärrän ajattelua, joka näkee yhteiskunnan ensi sijassa yksilöiden pärjäämisenä. Elämä on kamppailulaji. En kiistä sen merkitystä. Se tulee ottaa huomioon sosiaalipolitiikkaa suunnattaessa. Ylikypsymishypoteesin kannattajista varmaan monet pitävät jonkinasteisia sosiaalipoliittisia panostuksia tarpeellisina, mutta heidän mielestään on menty liian pitkälle.

Voimme edetä yhteisen universaalin ymmärryksen suuntaan yhteisesti jaetun arkikokemuksen ja sitä tukevan tieteen pelisääntöjä noudattavan tiedon muodostuksen avulla. Esimerkiksi yhteiskunnan järjestämä ilmainen ja velvoittava peruskoulutus on maailmanlaajuisesti koettu tarpeelliseksi. Tuntuu kuitenkin aika kaukaiselta, että saisimme sosiaalipoliittisten panostusten kasvattamisen tai supistamisen hyvinvointivaikutuksista niin vakuuttavaa näyttöä, että viive- ja ylikypsymishypoteesien kannattajat löytäisivät yhteisen sävelen.

Eteneminen yhteisen käsityksen suuntaan edellyttää myös yhteistä ymmärrystä tavoitteesta eli millaista on hyvinvointi ja hyvä elämä. Siitäkin taitaa olla aika erilaisia käsityksiä. Arvelen, että viivehypoteesin kannattajien ajatusmaailmassa hyvinvoinnissa keskeistä on ihmisten keskinäinen yhteydenpito. Se on varmaan tärkeää myös ylikypsymishypoteesin kannattajien keskuudessa, mutta heidän ajatuksissaan painaa viivehypoteesin kannattajia vahvemmin ihmisen henkilökohtaisen ponnistelun ja pärjäämisen eetos.

Poliitikon tehtävänä on ottaa arvostuksiensa pohjalta kantaa sosiaalipolitiikan tulevaisuuteen. Vastuuntoinen poliitikko kuitenkin jatkaa vilpittömästi vaihtoehtoisten hypoteesien arviointia. Tutkija voi sen sijaan väittää jatkavansa puolueettomana vaihtoehtoisten hypoteesien tutkimista. Mutta harva jos kukaan tutkija on ilman arvostuksia. Ne vaikuttavat tutkimuskohteiden ja -asetelman valintaan. Vakuuttavien tutkimustulosten kannalta on hyvä, että tutkimuskohteiden ja -asetelmien valinnassa on mukana erilaisia arvoasetelmia omaavia tutkijoita.

Visio ratkaisee 

Tärkeä johtopäätös on, että pelkästään näyttöön perustuva ”evidence based” politiikka ei ole mahdollista. Tai ehkä on, mutta se johtaa pysähtyneisyyteen. Uusi on sellaista, jota ei ole koettu eikä siitä siten voi olla näyttöä. Politiikan ja myös tutkimuksen pohjaksi tarvitaan visioita. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei olisi syntynyt ilman visioita. Toisaalta mitä enemmän on tieteen pelisäännöt täyttävää näyttöä sen parempi, mutta siihen pitäytyminen merkitsee pysähtyneisyyttä. Poliitikoilta odotetaan visioita. Mutta myös tutkija nojautuu visioon. Se vaikuttaa tutkimuskohteiden ja –asetelmien valintaan.

Mitä tästä kaikesta lopulta opimme? Kirjoitus asemoi tutkijan, poliitikon (ja kansalaisen) roolia maailmassa. Keskeisissä kysymyksissä niissä on paljon samaa, yhteistä elämistä uskomusten ja arvostusten hämärässä maailmassa. Tarvitsemme jatkuvaa ja mieluiten voimistuvaa argumentoivaa keskustelua ja tieteen pelisääntöjä noudattavan tiedon lisäämistä toimenpiteiden vaikutuksista ja hyvinvoinnin ymmärtämisestä. Olennaista on, että keskustelussa ei ole raja-aitoja vaan erilaisiin arvotuksiin nojaavat käsitykset kohtaavat toisensa.

Lopuksi ihmettelen, miltä kirjoitukseni lukijasta tuntuu. Omasta mielestäni tässä käsitellään aivan keskeistä ja hävettävän vähän keskusteltua teemaa. Mieleni tekee Yrjö Kallisen tavoin huudahtaa: herätkää! Ajatteleeko lukija, että herää itse kummallisista unistasi?