En aio kirjoittaa muistelmia. Lukemani muistelmat ovat poikkeuksia lukuun ottamatta olleet vastenmielisiä. Sen sijaan kirjoitan tähän tarinoita kokemuksistani, joita haluan ihmetellä. Lisään niitä tähän blogiin vähitellen. 

”Ihmisen käsityskyky ja omatunto ovat liian vajavaiset, jotta hän ymmärtäisi tätä päivää ja aavistaisi mitä huomenna tapahtuu, eikä hänellä ole kylliksi kylmäverisyyttä, jotta hän voisi arvioida itseään ja toisia…” Yritän kirjoittaessani pitää mielessäni näitä ajatuksia, jotka Anton Tshehov kirjoitti kirjeeseensä Kasimir Barantshevitsille vuonna 1888. Alla olevaa ensimmäistä tarinaa kirjoittaessani hämmennyin, miten epäluotettaviksi mielikuvani osoittautuivat, kun tarkistin niiden todenperäisyyttä dokumenteista. Seuraaviin tarinoihin saan toivottavasti enemmän ihmettelyä ja itseironiaa.

Tarinoiden lukuohjeeksi lainaan Mikael Agricolaa, joka kirjoitti Rukouskirjan alkuun vuonna 1544: ”Älä polje kirjaa kuin sika, vaikka siinä on jokunen vika.” Vastaanotan kuitenkin mielelläni kommentteja.

Kertomus Koiviston presidenttitiestä ja Kekkosesta

Istuin 6. huhtikuuta 1981 valtioneuvoston juhlahuoneiston Smolnan alakerrassa sohvalla katsomassa televisiota. Minut oli kaksi viikkoa aiemmin nimitetty ministeriksi. Viereeni istahti pääministeri Mauno Koivisto. Televisio näytti päivän uutista. Toimittaja Hannu Lehtilä haastatteli Mauno Koivistoa Katajanokan sillalla. Koivisto vastasi Lehtilän hallituskriisiä koskeneeseen kysymykseen myöhemmin kuuluisiksi tullein sanoin: ”Hallituksella on aikaa niin paljon kuin eduskunta sitä hallitukselle suo”. Koivisto tokaisi minulle lentopallotermein suunnilleen näin: ”Palautus takakentälle taisi onnistua.”

Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka presidentti Urho Kekkonen sitä vaati. Parlamentarismi eteni pitkän askeleen. Kekkosen vallankäytön yksi keskeinen väline oli hänen valtansa erottaa hallitus. Tämä valta ei perustunut perustuslakiin vaan Kekkosen auktoriteettiin ja hänen mahdollisuuteensa hajottaa eduskunta. Koiviston toimittajalle antama vastaus Katajanokan sillalla murensi tuon Kekkosen vallankäytön välineen eikä Kekkonen hajottanut eduskuntaa. Koivisto oli pohjustanut näkemystään keskusteluilla oikeusoppineiden ja eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen kanssa.

Koiviston vastauksella oli minulle myös henkilökohtaista merkitystä. Meneillään olleen hallituskriisin johdosta lehdissä oli jo kirjoitettu, että Kajanojan ministerikausi saattaa jäädä ennätyksellisen lyhyeksi. (Lyhyempi ministerikausi kuitenkin löydettiin. Kenraali Lennart Oeschin ministerikausi vuonna 1932 kesti kaksitoista päivää. Siihen aikaan ministerin piti perustuslain mukaan olla syntyperäinen Suomen kansalainen eikä Oesch syntyperäisenä sveitsiläisenä täyttänyt vaatimusta ja virhe korjattiin kiireesti.)

Tämä tapahtumasarja nousi nyt vuoden vaihteessa 2019 - 2020 uudelleen esiin Jari Tervon Ylelle toimittaman Koivisto-dokumentin myötä. Tapahtumasarjan aikana Keskustapuolueen puheenjohtajana ja ulkoministerinä toiminut Paavo Väyrynen kommentoi lähettämässään tiedotteessa asiaa: ”Valeuutisena eläneen tulkinnan mukaan Mauno Koivisto nousi pääministerinä uhmaamaan tasavallan presidentti Urho Kekkosta, joka tarinan mukaan pyrki tuolloin kaatamaan hänen johtamaansa hallitusta … hallituskriisissä oli tosiasiassa kysymys ensi sijassa sosialidemokraattien sisäisestä valtataistelusta Kalevi Sorsanja Mauno Koiviston välillä.”

Minun kokemukseni ja muistini eivät tue Väyrysen väitettä. Noihin aikoihin hallituksessa käsiteltiin Matti Pekkasen tulopoliittiseen sopimukseen sisältynyttä sosiaalietuuksien verottamista koskevaa lakiesitystä. Esityksen valmistelussa oli erimielisyyksiä ja ongelmia, mutta ei voittamattomia, kuten myöhemmin ilmeni. Kekkonen vetosi Koiviston hallituksen kykenemättömyyteen tuoda ripeästi lakiesitystä presidentin esittelyyn ja vaati Koivistolta eronpyyntöä. Meidän ministereiden keskuudessa oli vahva käsitys, että Keskustan johdon pyrkimyksenä oli kaataa Koiviston hallitus tarkoituksena horjuttaa Koiviston tietä presidentiksi.

Mutta Paavo Väyrysen maininta sosialidemokraattien sisäisestä valtataistelusta Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston välillä ja sen mahdollisesta kytkeytymisestä tapahtumasarjaan on aiheellinen. Pääministeri Koiviston sihteerinä toiminut Paavo Lipponen kirjoittaa tästä asiasta yksityiskohtaisesti muistelmiensa toisessa osassa otsikolla ”Huhtikuun 1981 suuri draama”. Kolmentoista sivun kuvaus päättyy seuraavaan kappaleeseen:

”Kysymys, oliko Sorsa keväällä kaatamassa Koiviston hallitusta ja suunnittelemassa K-linjan kanssa tilalle punamultahallitusta Karjalaisen johdolla, jää mielestäni vaille lopullista vastausta. Käytettävissä olevastani aineistosta – julkaistuista lähteistä ja omista muistiinpanoistani ja tätä kirjaa varten tehdyistä haastatteluista - ei saa kiistatonta näyttöä, että Sorsa olisi näin menetellyt. Sorsa oli kuitenkin suoran toiminnan miehenä siinä määrin ärtynyt Koiviston menettelytapoihin, eikä ollut siinä yksin SDP:n johdossa, että suunnitelmaa viheltää peli poikki ja hakea vaihtoehtoinen hallituspohja voi pitää mahdollisena. Tuossa vaiheessa Sorsalla saattoi vielä olla mielessään SDP:n presidenttiehdokkuus.”

Syyskuussa 1981 tapahtui toinen yritys kaataa Koiviston hallitus. Se osaltaan vahvisti käsitystä, että molemmissa tapauksissa Keskusta pyrki Koiviston presidenttitien horjuttamiseen. Huhtikuun yritys perustui ajatukseen, että Koivisto pyytää eroa, kun Kekkonen sitä vaatii. Se ei toiminut. Syyskuussa hallitusta oltiin hajottamassa vuoden 1982 talousarvion tekoon liittyen. Paavo Väyrynen oli erityisen aktiivisesti vaatimassa muutoksia esillä olleisiin talousarvioehdotuksiin. Keskustalainen valtionvarainministeri Ahti Pekkala ihmetteli ja pahoitteli meille muiden puolueiden ministereille Paavo Väyrysen käytöstä. Meille syntyi käsitys, että hallitusta oli kaatamassa pieni piiri Keskustan johdossa.

Kaiken keskelle oli tulossa uusi paljon isompi draama. Olimme pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa käsittelemässä budjettiriihen erimielisyyksiä. Tilanne näytti hallituksen koossapysymisen kannalta uhkaavalta. Kesken neuvottelujen saimme tiedon, että presidentti Kekkonen pyytää sairauslomaa. Tieto oli dramaattinen. Koivistosta tuli sairausloman ajaksi virkaa tekevä presidentti. Tiedon saatuamme yhteinen käsityksemme oli, että presidentin sairausloma ja hallituksen eronpyyntö eivät sovi yhteen. Niinpä ministeri Esko Rekola teki sovintoehdotuksen vuoden 1982 talousarvioksi ja sen pohjalta kriisi ratkaistiin ja hallitus jatkoi toimintaansa pääministerin sijaisen Eino Uusitalon johdolla.

Kekkosen henkilääkäri neurologian professori Erkki Kivalo kertoi myöhemmin televisiohaastattelussa, miten Kekkosen terveydentila oli heikentynyt keväällä 1981 ja miten se oli tuolloin syyskuussa äkisti ”täysin romahtanut”. Yllättävä romahdus nosti Koiviston virkaa tekeväksi presidentiksi ja myöhemmin Suomen yhdeksänneksi presidentiksi vuonna 1982.